sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Kirgiisi oli vaeltanut Himalajan alkurinteiltä pitkälle meren rantaan. Välillä oli ollut aroa ja metsää sekä muutama suurempi kaupunki. Kirgiisi oli sukunsa viimeinen. Kaikki paitsi velipoika olivat kuolleet, koira mukaanlukien. Kaikki tämä kuoleminen oli tapahtunut järkyttävänä kohtalon iskuna hyvin lyhyen ajanjakson sisällä ja ihmisenä Kirgiisiä olikin ravisteltu aika lailla viimeisen päälle. Kuolema oli jättänyt jälkeensä kummallisen häpeän tunteen, josta Kirgiisi oli päässyt rakkauden avulla yli. Hävetä tai voittaa.

Velipoika oli jäänyt alkuvuorille alkoholisoitumaan Kirgiisin päätyessä ihmettelemään vuonon rannalle luoteeseen. Portti tietoon oli auki ja sieltä se tulvahteli shamanistisina aaltoina. Kirgiisi oli myös tietosa puolesta yksinäinen mies. Kukaan ei ollut kuuntelemassa, eikä hän varmasti näitä asioita kovin hyvin olisi pystynyt selvittämäänkään. Jos tietoa ei pysty työstämään, ihminen kärsii ja niinpä Kirgiisi oli alkanut rakentaa. Ei ollut väliksi, mistä rakennuksesta oli kysymys, kunhan vain rakennustelineet sai pystyyn. Sitten kaikki tapahtuikin ikäänkuin vahingossa. Ja vahinko olikin Kirgiisin toiminnan kantava voima, tai sattuma, kuten Tietäjä asiaa kutsuu. ”Uskon sattumaan”, tietäjä julisti vakavana: ”Ikuisuus.” Tietäjä piirsi aamuisin ylös unensa; hän dokumentoi sitä, mietä ei voinut hallita.

Ikuisuuden rakennustyömaalla oli Kirgiisin ja Tietäjän lisäksi toki muutakin väkeä, eikä työmaa ollut ainoa laatuaan. Tärkeä mies työmaalla oli Seppä, kaksimetrinen metallityömies, jonka hiki haisi raudalle. Seppä tunsi yhteyden kaikkiin käsityöläisiin ja sen, tekivätkö nämä töitä ikuisuudelle, sillä rakennustyömaalla tarvittiin kaikenlaista: ruokaa, työkaluja, viihdettä, kirjoja ja keksintöjä, aina oli tarvittu. Kaikille näille asioille löytyi ammattimiehensä, aina oli löytynyt ja nämä miehet Seppä tunnisti: ”Ilman työkalujaan ihminen on vain tavallinen apina”. Kaikenlaista räpeltäjää ja muuta uudelleensyntyjää on sivilisaatio mustanaan ja siksipä rakennustyömaata ympäröikin aita. Sisään pääsee vain kuka haluaa.

Martin Ross
Kirgiisi ja Seppä olivat kummallisen näköinen parivaljakko. Kirgiisi oli lyhyt ja vanttera, Seppä pitkä ja kolho. Kirgiisi imeskeli viiksiään, Sepän kädet olivat valtavat ja rystyset kuhmuraiset. Kirgiisin seotessa humalapäissään Seppä piti tästä huolen. Tappelussa Sepän vaarana oli hänen oma vartalonsa. Jos Seppä kaatui, solisluu saattoi katketa - niin oli mies kolho. Mutta Seppäpä olikin varovainen. Hän piti huolen siitä, että rakennustyömaalla kaikki tapahtui mahdollisimman turvallisesti. Kun Kirgiisi ja muut hölmöt kahjottivat ekstaattisina töittensä perään, piteli Seppä jarruja ja pisti telineet vaateriin. Samaan rauhaisaan tyyliin Seppä valvoi myöskin, että työn jälki oli tyydyttävää: ”Toivon, että täydellinen riittää.”

Naiset rakastivat Seppää ja Kirgiisiä myös. Kirgiisi oli hullu koipuri shemeikka ja Seppä taas iso kasa lihaisaa turvaa. Naisia pyöri työmaan ympärillä ja heitä oli myös rakennustöissä.

Ensimmäinen ilmestys ikuisuuden rakennustyömaasta oli piirustus, jossa kaksi vaeltajaa seisoo alasti raitiovaunukiskojen välissä ja katsoo sisään avatusta ovesta huoneeseen, jossa näkyy aavikolla pyramideja, muutama öljynporaustorni sekä suurin osa seitsemästä auringosta. Aavikon halki kulkee hiihtolatu ja siellä istuu aaltojakkaralla selkä vaeltajiin päin jumala Rasmus, jonka selkään on tatuoitu silmälasikäärme, jotta hän pystyy katsomaan myös taaksepäin. Kyljessä törröttää Y:n muotoinen puinen oksanhaara, jonka varassa lepää toinen käsi ikuisen rentouden merkkinä. Aaltojakkaran keskellä on reikä, jotta Rasmus kykenee käyttämään sitä myös wc-istuimenaan. Ramus sutii taivaalle pyhää vettä vessaharjalla. Vastustaja pelkää kakkaa. Etualalla on raskas esirippu, jonka takaa näkyy pedon häntä. Ratakiskot johtavat Katynin metsään, josta onkin jo juna tulossa. Jos vaeltajat eivät nopeasti tee päätöstään ja astu sisään ikuisuuden rakennustyömaalle, he jäävät junan alle. Hämmästely on ikuisuuden rakennustyömaalla kielletty.